Pihlajaveden vanha kirkko – Erämaakirkko
Kirkkomatkat Keuruulle olivat pitkiä – varsinkin kun jumalanpalvelukset alkoivat varhain aamulla. Tavallisesti kirkolle mentiin jo edellisenä päivänä – oltiin yötä sukulaisissa tai kirkkotuvassa. Varsinkin nuoriso nautti ajasta ennen kirkonmenoja ja kirkon menojen jälkeisestä ajasta.
Vaikka kirkossa käynti oli pakollista, sinne oli kuitenkin mukava mennä. Siellä näki tuttuja, voi viettää hauskaa iltaa kavereiden kanssa kirkkotuvassa. Kierkkoväellä oli omat ”eväät” mukana.
Illanvietot kirkkotuvassa pääsivät 1600-luvun loppupuolella riistäytymään käsistä. Kirkkotupa tuli juopottelupaikaksi, kapakaksi, josta sai viinaa ja olutta. ’Hauskasta illasta ja yöstä’ oli seurauksena huonovointisuutta eikä aamulla oikein selvinnyt kirkkoon. Jotkut miehet estivät papinkin pääsyn kirkkoon, niinpä pappi piti saarnan hevostallissa. Seurauksena tästä ’pakanallisesta’ menosta oli muutaman vuoden jumalanpalveluksien ja kirkollisten toimitusten kielto Keuruulla.
Matti Åkerblom oli 1776 tekemässä alttaria Keuruun kirkossa. Pihlajaveteläiset valittivat pitkää kirkkomatkaa – on luultavaa, että Matti Åkerblom on heittänyt ilmaan ajatuksen Pihlajaveden kirkon rakentamisesta, kun kerran kirkonrakentaja oli.
Kului muutamia vuosia ja Pihlajaveden isännät olivat innostuneet kirkkoajatuksesta. Olisihan se hienoa, kun kirkko saataisiin meidän nurkille. Kirkkoherra Indrenius teki anomuksen 1778 tuomiokapitulille – lähetetyssä kirjeessä anoivat kymmenen taloa ja neljä torppaa lupaa saada rakentaa kirkko. Lupa saatiin, mutta vain rukoushuoneen rakentamiseen.
Klikkaa karttakuvaa avataksesi kohdekartan isompana.
Kirkon piirustuksista oli sovittu Matti Åkerblomin kanssa. Luvan puuttuminen ei hetkauttanut kirkonrakentajaa – eipä tainnut yksikään Åkerblomin suunnittelema kirkko täyttää tuomiokapitulin vaatimuksia. Siis rakennettiin kirkko – pääosin paikallisin voimin ilman ulkopuolista ohjausta.
Kirkon valmistuttua 1781 Indrenius ilmoitti tuomiokapitulille, että saarnahuone oli valmistunut ja että se pitäisi vihkiä käyttöön ja myös ympärillä oleva hautausmaa. Tuomiokapitulissa suhtauduttiin asiaan epäillen ja kysyttiin: millainen saarnahuone sinne rakennettiin? Indrenius kuvaili saarnahuonetta torneineen ja siipinen, jolloin tuomiokapitulissa pääteltiin, että Pihlajavedelle oli rakennettu luvasta poiketen kirkko ja kirkkoherra sai vakavat nuhteet – vaikkakin kirkkojen salarakentaminen oli siihen aikaan melko tavallista.
Kirkko valmistui 1781, mutta käyttöön se vihittiin 5 vuotta myöhemmin, koska tuomiokapituli ei myöntänyt lupaa käyttöönotolle, vihkimiselle. Tuskin tuomiokapitulin luvan puuttuminen ehkäisi kirkon käyttöä kirkkona.
Kirkon alkuaikoina Keuruun papit hoitivat jumalanpalvelukset, jos muistivat tulla paikalle. Oma pappi palkattiin 1800-luvun alussa. Kolme ensimmäistä pappia oli varsin kelvotonta. Seurakuntalaiset saivat monta kertaa todeta että pappi ei kyennyt pitämään saarnaa ’väsymyksen vuoksi’.
Kirkolle oli mukava tulla, oli jumalanpalvelus tai ei – kotimatkalla mennen tullen voitiin muistella vanhoja jumalia ja ottaa ryyppy heidän kunniakseen. Kirkossa käynnin suosiosta kertoo se, että taloissa ei tahtonut löytyä kotimiestä kirkonmenojen – kirkkoviikonlopun ajaksi.
Jumalanpalveluksen aikana oli hyvä hetki nukkua pois ’väsymystään’ – siitä ovat muistona varjot eteläsiiven seinässä. Nämä paikat oli tarkoitettu yksinäisille miehille ja kulkijoille. Vastaiskuna nukkumiselle kirkkoon hankittiin jo varhain unilukkarin sauva.
Kirkossa ei saanut olla juovuksissa sen enempää pappi kuin seurakuntalaiset. Raja meni siinä, että jos ei möykännyt ja huudellut sopimattomia tai oksentanut lattialle ei ollut juovuksissa.
Sastamalan kirkosta on kerrottuna tapaus, jolloin eräs isäntä oli päissään huudellut papille, arvostellut saarnan pituutta ja kiinnostavuutta. Tästä kritiikistä hän sai sakkoa 50 hopearahaa. Sastamalan kirkko on se kirkko, jossa Pihlajavedenkin ensimmäiset asukkaat kävivät kirkossa.
Kirkon rakentaminen ei ollut pelkästään uskontoon liittyvä asia, vaan myös vaikutusvaltaan liittyvä asia. Pihlaisselkä jakaa Pihlajaveden alueen kahteen osaan puhutaan länsipuolesta ja itäpuolesta. Itäpuoli on lähempänä Keuruuta emäpitäjää ja länsipuoli on syrjäkylä. Kirkkoa rakennettaessa länsipuolen isännät olisivat halunneet kirkon sinne, mutta kirkkoherra Indrenius lienee nähnyt nykyisen paikan Vähäkömin maalla paremmaksi jo siitäkin syystä, että Keuruun papit joutuivat kulkemaan jumalanpalveluksia pitämässä. Lohdutukseksi syrjäkyläläiset saivat kirkon ensimmäiset penkit.
Kirkon rakentamista ja sen paikkaa koskevat erimielisyydet ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Revanssin syrjäkylät saivat, kun vanhaa kirkkoa alettiin repiä 1869 uuden kirkon rakennusmateriaaliksi ja uutta kirkkoa alettiin rakentaa likemmäs länsipuolta.
Vanhakirkko oli revittynä aina 1930-luvulle saakka. Tällä välin se toimi uittomiesten taukotupana, heinälatona, kortinpeluun paikkana ja myös nuoriso hengaili siellä. Ikkunoiden lyijypuitteet valettiin luodeiksi.
Vuonna 1844 rovastintarkastuksen lausunnossa tohtori Edvard Bergenheim toteaa: ”Vanha kirkko on liian pieni, mahdollisimman pahoin (”högst illa”) rakennettu sekä nurkiltaan mätänemässä.” Nyt tämä ”ruma ja laho” kirkko on keskeinen osa Pihlajaveden identiteettiä.
Kirjoittaja: Kari Kotiranta
Lue lisää Pihlajaveden kirkon rakentajista täältä.
